Punainen tupa ja perunamaa - kaiken alku
Tänä aamuna vilkaisin kännykkää. Facebook muistutti seitsemän vuoden takaisesta kirjoituksestani, ihmisen kokoisesta tarinasta. Se kertoo paitsi merkityksellisestä paikasta, myös kaikesta sen ympärillä; rakkaista ihmisistä ja luontosuhteen puhkeamisesta.
VUOSI 2015
Ihmisiltä usein kysytään mistä he ovat kotoisin. Minä vastaan siihen kysymykseen "en mistään". Sitten jatkan, että on kyllä yksi paikka, jota voisin kutsua kodikseni. Se on ollut olemassa koko ikäni ja siellä olen aina ollut.
Pari vuotta sitten sain isältäni muovikassillisen mennyttä aikaa. Se sisälsi valokuvia. Enimmäkseen kauniista nuoresta äidistäni sekä minusta lapsena. Kassista löytyi myös kirjeitä ja lapsen, siis minun piirustuksiani. Melkein kaikki piirustukset esittivät punaista taloa. Niissä paistoi aurinko ja tikkumaiset ihmishahmot olivat värikkäitä ja onnellisia. Kun ottaa huomioon, että olin ainoa lapsi, vanhempani erosivat, kun olin 4-vuotias ja että ensimmäisten kymmenen elinvuoteni aikana asuin lähes yhtä monessa kaupungissa ja asunnossa, ei tarvitse olla psykologi tulkitakseen piirustusten sanomaa. Joko tyttö kaipasi pysyvää kotia tai sitten jokin punainen talo oli todella tärkeä...
Punainen talo on olemassa. Tai ensin se oli valkoinen. Puutarha sen ympärillä oli rehevä ja villiintynyt. Talo oli ostettu kesämökiksi, koska vanhan kauppiasperheen lapsetkin olivat muuttaneet jo kaupunkiin eikä pieni maalaispuoti ollut kannattanut enää vuosiin. Elettiin 1960-lukua. En ollut vielä syntynyt.
Ensimmäinen muistikuvani on, että talon päätyseinässä on ammottava aukko. Vanhan kaupan leveä ovi on revitty auki ja sen jälkeen se paikataan uudella paneelilla. Kauppahuoneen tilaan syntyy keittiö. Äitini maalaa taloa punaiseksi ja isoäitini häärää pihalla keltainen lierihattu päässään. Pihamaa on muuttumassa kukoistavaksi puutarhaksi.
Kaikki ovat nuoria ja minä olen kaikista nuorin.
Istun ulos kannetussa keltaisessa pinnasängyssä omenapuun alla. Räpiköin puhallettavassa kahluualtaassa. Ratsastan papan rakentamalla puuhevosella. Ongin laiturin päässä särkiä merenlahden sameasta vedestä...Sama jatkuu vuosia, vuosikymmeniä. Onnelliset kesät.
Mökillä kaikki tuntui täydelliseltä. Rakennus, joka huokui historiaansa ja jota ei pilattu liialla remontilla. Vanha aika sai näkyä ja tuntua. Puutarha, joka oli mummon silmäterä. Vain luonnonmukaista viljelyä ja alkuperäistä kasvistoa, harvinaisiksi käyviä kukkia. Marjoja ja vihanneksia, joita sai syödä usein suoraan pellosta. Linnut sirkuttivat ja hyönteiset pörisivät. Enoni jaksoi olla niistä aina vaan kiinnostunut. Vanhan puuhellan tulilla paistettiin letut ja tatit. Talviksi talo käärittiin lepoon ja keväisin tuuletettiin henkiin. Minulle, melkein irtolaiselle, paikka edusti pysyvyyttä, perhettä, parasta Suomea.
Sinne vein myös oman mieheni ja ystäväni. Vietimme monia hauskoja kesälomia ja viikonloppuja. Myöhemmin kutsuin sinne myös papin, joka kastoi esikoisemme omenapuun alla. Lapsemme kirmasivat pihamaalla kuten minä itse aiemmin.
Nyt on kaikki toisin. Punainen talo on tyhjentynyt. Luonto ottaa omansa salakavalasti ja nopeasti. Heinä peittää alleen mummon istutukset, omenapuut eivät jaksa kukoistaa. Monen ihmisen aika on tullut täyteen ja jokaisella kerralla talosta on kuollut pala pois. En enää osaa herättää sitä henkiin ja talossa tulee ontto olo. Olen huomannut, että surunkin keskellä, pyrin muistamaan hyvää. Punainen talo ympäristöineen on jättänyt pysyvän jäljen. Suuren jäljen. Tiedän mitä on suomalainen luonto ja miten ihminen siihen nivoutuu. Se on suuri opetus.
Kuinkas sitten kävikään?
Keväällä 2016 uinuva talo, Väinölä, päätettiin laittaa myyntiin. Oli matkustettava paikalle viimeisen kerran, siivoamaan ja joitakin tavaroita keräämään. Kurja olo.
Talossa kaikki oli melkein kuin ennen; yli satavuotiaan viileän hirsituvan tuoksu vastassa, vanhat huonekalut paikoillaan, hiirenpapanoita pöydillä.
Sunnuntaiaamuna, kun muut vielä nukkuivat, istuin aamukahvilla keittiön avonaisella ikkunalla. Tunsin kevätauringon lämmön ja katselin heinittyneeseen puutarhaan. Sekavin tuntein heitin ilmaan kysymyksen: mitä meidän pitää tehdä, mikä on oikein?
Parissa minuutissa sain vastauksen, yhtäkkiä mieli oli kirkas. Muuta vaihtoehtoa ei olisi.
Väinölän myynti-ilmoitus vedettiin pois ja kesällä se sai uudet emännät.
Minusta ja äidistäni. Hieman myöhemmin mieheni otti vastaan isännän hommat.
VUOSI 2022
Nyt Väinölässä eletään eteenpäin vuosi kerrallaan. Muutosta ei ole tapahtunut ainoastaan omistussuhteissa, vaan myös talossa itsessään ja sen ympäristössä.
Keittiö on siirretty takaisin omalle paikalleen tupaan, pois kauppahuoneesta.
Maanomistaja on kaatanut kiviaidan takana kasvaneen komeat kuuset, samoin lähimetsä on autioitunut. Onneksi maamerkin virkaa toimittanut väärämänty on jätetty, vaikka perin yksinäiseltä se nyt näyttää.
Lapsena tonttia ympäröivä metsä oli itsestäänselvyys. Nyt vaalin jokaista koiralenkkiä tai sienestysretkeä. Jäljelle jäänyt metsä on hiukan vielä sama, vielä tunnistan sieltä tuttuja paikkoja. Kunpa se saisi jatkaa kasvuaan vielä pitkään.
